Ne elävät koloissaan keskellä suurkaupunkia. Ne ovat pieniä ja ovelia ja vetävät usein nenästä vakavia englantilaisia, teatterin ja tieteen suosijoita. Poneilla on omat konstinsa: ne kävelevät pitkin Oxford Streetiä muina miehinä, poikkeavat pubeihin tuopilliselle, huijaavat turisteilta rahaa.
Huutokaupoissa ne esiintyvät antiikin asiantuntijoina, painavat ruudulliset lakkinsa syvälle päähänsä, ostavat mitätöntä rojua tuhansilla punnilla. Ne saavat meklarien päät sekaisin, kajoavat pyhään asiaan, taikovat kitchistä arvotavaraa.
Pubissa ne tilaavat kehnointa lageria, kehuvat sen kovalla äänellä taivaisiin asti, vaativat väen väkisin saada maksaa litkusta kaksinkertaisen hinnan ja juovat tuoppinsa mairein ilmein pohjaan saakka.
Taidegallerioissa ponit ovat arvostettuja vakioasiakkaita. Näyttelyistä ne etsivät viheliäimmät teokset, räikeät maalaukset ja epämuotoiset veistokset ja taas alkaa yletön suitsutus ja kehujen tulva. Ne ostavat massoittain huonoja teoksia, kirjoittavat lehtiin arvosteluja, joissa nostavat aina toisarvoisen ensimmäiselle sijalle.
Näin ne toimivat, nakertavat yhteiskuntaamme. Olen tarkkaillut niiden puuhia jo monta vuotta ja tiedän, kuinka vaarallisia ne ovat. Ne haluavat horjuttaa selkeää makuamme, tietoamme laadusta. On olemassa vain yksi asia, johon niiden terävät pikku hampaat eivät pysty: niiden voimat eivät riitä, kun liikkeellä on suuri massa, yksinkertainen kansanainesten enemmistö. Jalkapallo pysyköön siis turvallisena vyöhykkeenä, stadioneiden hälyssä me olemme turvassa.